MINUN USKOONTULOTARINANI
Oli vuosi 1980. Olin neljän pienen lapsen alkoholistiäiti. Olin ollut jo vuosia herätystilassa, mutta en tiennyt, miten päästä eteenpäin siinä asiassa. Humalassa uskalsin keskustella uskonasioista mieheni kanssa ja silloin aina päätimme ottaa asioista selvän, mutta kun olimme selviä, rohkeus ei riittänyt siihen. Eräälle ystävälleni olin kuitenkin puhunut herätystilastani. Hän tiesi, että vuoden vaihteessa luterilainen kirkko, johon minä kuuluin, alkaisi ’Tässä elämä’-kampanjan. Innolla odotin minäkin yhteyden ottoa. Sitten eräänä päivänä, kun olin saanut ruoan pöytään miehelleni ja lapsilleni, soi puhelin. Minulla oli jälleen kerran kaamea krapula, joten en edes yrittänyt vastata puheluun, mutta mieheni vastasi. ”Ei meillä olla kiinnostuneita niistä asioista”, kuulin hänen sanovan puhelimeen. Kauhistuin! Se oli tietenkin seurakunnasta ja mieheni vastasi noin. ”Nyt minä en pääse koskaan uskoon!” huudahdin ja sain mieheni raivostumaan niin, että hän heitti kuorimansa perunan seinään. ”Miksi sinä et koskaan puhu minulle mitään”, hän huusi. Olinhan minä puhunut, mutta kun paljon käytimme viinaa, ei hän muistanut, mitä humalassa oli puhuttu.
Epätoivoisesti yritin ratkaista, miten tämän asian kanssa toimisin. En millään olisi kehdannut soittaa seurakuntaan. Sitten minulle välähti! Esikoispoikamme kummitäti asui samalla alueella kuin mekin. Soitin heti hänelle ja kysyin, oliko hänelle jo soitettu. Ei kuulemma ollut. Niinpä pyysin häntä kertomaan sille, joka ottaisi häneen yhteyttä, että soittaisi minulle. Todellisuudessa poikani kummitädille oli soitettu hänen ollessaan työssä. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, vaan lankapuhelimet, joten hän ei voinut tietää soitosta mitään. Niinpä hänen korttinsa oli pantu kasaan, joihin otettaisiin myöhemmin yhteyttä, mutta joku sattui avaamaan ikkunan ja tuuli puhalsi kortit sekaisin. Hänen korttinsa pantiin sen kasan päällimmäiseksi, johon ei oltu vielä soitettu. Niin Jumala järjesti, että ystävälleni soitettiin heti. Tämän olen kuullut jälkeenpäin. Niin minulle soitti eräs alueellamme asuva uskova opettaja, jolla oli saman ikäiset lapset kuin minulla. Sovimme, että aloittaisin pienryhmän hänen luonaan. Myös poikani kummitäti oli herätyksessä ja halusi tulla samaan ryhmään. Mutta tämä ei ollut Jumalan suunnitelma.
Joitakin kuukausia aikaisemmin kävi niin, että olin bussilla tulossa torilta kotiin nuoremman tyttäreni kanssa, joka istui rattaissa. Bussi pysähtyi ja kyytiin pyrki nainen, jolla myös oli lapsi rattaissa. Autoin häntä nostamaan rattaat omieni viereen ja aloimme keskustella. Hän kertoi olevansa miehensä kanssa pyhäkoulun opettajia ja pyysi minua tuomaan lapset pyhäkouluun. Hän oli niin kiinnostunut minusta, että saattoi minut kotiin asti. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli ollut menossa Anttilaan ostamaan jotain tarjouksessa olevaa, kun hän näki bussin tulevan. ”Nouse tuohon bussiin”, kuului Pyhän Hengen käsky. ”No, en varmasti nouse, kun minun pitää mennä Anttilaan”, vastusteli hän. ”Nouse tuohon bussiin!” kuului uusi käsky ja silloin hänen oli toteltava. Hän tiesi heti, kun nousi, että minä olin syy, miksi hänen oli muutettava omia suunnitelmiaan.
Kun sitten pienryhmiä kerättiin, nappasi hän minun nimeni muiden joukosta. Se, jonka kanssa olin soitellut, pyysi minun nimeäni omaan ryhmäänsä, koska olimme sopineet niin, mutta bussituttavani oli tiukkana, sillä hän tunsi Jumalan johdattavan näin. Myös poikani kummitäti siirtyi minun mukanani samaan ryhmään.
Pienryhmä alkoi ja ryhmässä oli monta osallistujaa, joista kuitenkin monet putosivat pois, kuka minkäkin syyn takia. Minä jatkoin, mutta uudestisyntyminen tuntui olevan minulle mahdotonta. Vaikka kuinka luovutin elämääni Jeesukselle, ei tuntunut tapahtuvan mitään. Henki minun henkeni kanssa ei todistanut, että olin Jumalan lapsi. Olin aivan toivoton. Ilta illan jälkeen luovutin itseäni, mutta tuntui, kuin olisi ollut joku este sen läpi menemisessä. Lopulta aloin rukoilla, että saisin edes helluntailaisten Pyhän Hengen kasteen, jotta voisin tietää tulleeni uskoon.
Eräänä iltana taas menin pettyneenä nukkumaan mieheni viereen, sillä mitään ei ollut tapahtunut. Äkkiä tunsin kuinka myrskytuuli puhalsi läpi ruumiini. Säikähdin! Mitä tapahtuu? Tunne kesti vain muutamia sekunteja, mutta vallan vaihto oli tapahtunut. Seuraavana aamuna koko luonto oli kuin puhdistunut. Rakastin jokaista vastaantulijaa ja olisin halunnut halata heitä. Hämmästykseni oli suuri, kun kiroileminen lakkasi siihen paikkaan. Olimme yrittäneet mieheni kanssa siivota kieltämme lasten takia, mutta se oli toivotonta. Sovimme, että jokaisesta kirosanasta antaisimme markan häämatkarahastoon, mutta kun mieheni kuukauden palkka meni kahdessa viikossa, lopetimme. Nyt Jeesus lopetti kiroilemisen kerralla. Alkoholi jäi myös siihen. Ei tehnyt enää mieli.
Aloimme tehdä siinä ryhmässä, missä minä olin, teetupatyötä. Minua harmitti, ettei meistä kukaan osannut soittaa mitään instrumenttia. Aloin rukoilla, että rahani riittäisivät kitaran ostoon. Olin kahden lapsen päivähoitaja, mutta niitä tuloja tarvittiin muualla. Eräänä päivänä ovikello soi ja tuttu profeetta seisoi oven takana kitara kädessä. ”Herra käski antaa tämän sinulle. Tämä on kallis kitara, hoida tätä hyvin”, sanoi mies. ”Mutta enhän minä osaa edes soittaa! Miksi annat tämän minulle?” kysyin. Hän siunasi minut siinä ovella ja profetoi, että pian olisin estradilla. Kesti kaksi viikkoa oppia rämpyttämisen jalo taito muutamilla soinnuilla. Sen jälkeen olin jo laulamassa kitarani säestyksellä seurakunnassa. Pian meillä oli jo ryhmä, missä oli monia eri instrumentteja ja kävimme laulamassa eri puolella Turkua. Samaan aikaan menetin ääneni. Se oli poissa neljä kuukautta. Lääkärit eivät osanneet auttaa. Minulle syötetiin monia eri lääkkeitä, leikattiin kitarisa ja paljon muuta, mutta mikään ei auttanut. Sitten ääneni palasi kadotakseen parin viikon jälkeen uudestaan. Tätä kesti kolme vuotta. Olin epätoivoinen. Eräänä päivänä ääneni palasi lopullisesti. Riemuissani soitin profeetalle, joka oli kitaran lahjoittanut. ”Me tiedämme jo, sillä lähdimme vaimoni ja erään ystäväni kanssa paastorukoukseen puolestasi ja kolmantena paastopäivänä tuo ystävä näki näyn, kuinka seitsemän sammakkohenkeä lähti kurkustasi”, vastasi mies.
Tiesin välittömästi, mistä nuo henget olivat tulleet. Vuosia aikaisemmin, kun opiskelin teknillisessä opistossa teletekniikan linjalla, lähdimme luokan kanssa telemessuille Helsinkiin. Kun messut oli tutkittu ja aikaa vielä jäi ennen bussin lähtöä, ehdotti eräs luokkatoverini, että menisimme käymään hänen ystävänsä luona. Lähdimme ja paikka, johon olimme menossa, oli antiikkiliike, joka oli puoliksi maan alla. Kun laskeuduin portaita liikkeeseen, ilmoitti tuo ystävä minulle auran värit, jotka olivat kuulemma minun ympärilläni. Olin ymmällä. Mies puhui minulle käsittämättömiä asioita. Olin aamulla huomannut itselläni alkavan angiinan, mutta en ollut kertonut siitä kenellekään. Nyt siinä seistessäni tunsin lämpöä niskassani ja tuo ystävä sanoi: ”Sinulla oli angiina, mutta ei ole enää.” Totta! Sitä ei ollut enää. Hän oli käyttänyt henkiparannusta minun kurkkuuni, joka on energian siirtoa. Pienempi henkivalta siirrettiin syrjään suuremman tieltä. Nämä oliot alkoivat toimia vasta, kun olin tullut uskoon ja estivät lauluni Jumalan kunniaksi.
Kun olin parantunut, aloin saada Pyhältä Hengeltä lauluja. Niitä on tullut jo satoja. Niistä on tehty viisi CD:tä. Perustimme yhdistyksen, jotta äänitteiden voitto voitaisiin ohjata Jumalan valtakunnan hyväksi. Lauluryhmämme nimeksi muodostui Asanna, joka on venäjäksi hoosianna kuitenkin kirjoitettuna niin kuin se luetaan.
Tänä päivänä kuljen evankelistana ympäri Suomea ja välillä maan rajojen ylikin. Jeesus on ollut uskollinen. Hän on johdattanut, nuhdellut, kurittanut ja rakastanut. Hän on kaikkeni! Seija Lehtonen